Mikrofonit ja “mikrofonit”

Äänittäessä pyritään yleensä mahdollisimman “läpinäkyvään” tai “esittävään” lopputulokseet. Silloin tällöin on kuitenkin pieni tai isompi väritys tai suorastaan tuhoaminen tarpeen. Tässä muutamia mietteitä ja anekdootteja aiheesta. Lisää kahvia.

mikkikollaasi

Vaikka itse vierastankin “ennen oli paremmin”-ajattelua niin kieltämättä äänen tuhoaminen _oli_ astetta hauskempaa ennen izotope trash-tyyppisiä “instant-vääristimiä”.

“Kaiutin mikrofonina” lienee se yleisin keino astua perinteisen äänitystekniikan ulkopuolelle. Kaiutinelementti bassorummun mikrofonina kuuluu ihan studioiden peruskattaukseen. Itse käytin kerran varastosta löytynyttä kotistereoiden 3-tiekaiutinta kun oma “äänityskaiutin” unohtui työhuoneelle. Hyvin päästiin näinkin maaliin. Näytti toki myös hyvältä valokuvissa.

Astetta eksoottisempi ratkaisu on käyttää kuulokkeita mikrofonina. Sopivat liitinadapterit kehiin ja äänitys onnistuu jopa stereona. Tuloksena on isommilla kuulokkeilla usein “nuhaisempi” ja “gramofonimaisempi” soundi ja pienemmillän nappiluureilla sitten tylympää rutinaa. Ipodin nappiluurit teipattuna akustisen kitaran kanteen on tullut myös vastaan livekeikoilla.

Kun ei kaiuttimet ja kuulokkeet enää riitä täytyy alkaa mikittämään kaikkea muuta resonoivaa. Esimerkiksi filmikelan kotelo toimii kontaktimikitettynä hienosti mikrofonina. Taajuusvaste ei ainakaan ole enää liian todenmukainen. Tässä esimerkiksi nuo lisärummut noin ajasta 6.00->biisin loppuun on äänitetty pelkästään tuollaisella 20 sentin kokoisella filmikotelolla (kts. kuva biisin alla).

filmipurkki
Yhdessä studiossa (olikohan tämä Jukka Orman legendaarinen Lenin Karma Total Sound Kaapelitehtaalla?) roikkui seinällä kokonainen tiskiallaskokonaisuus kontaktimikitettynä. Sellainen astetta rajumpi peltikaiku.

Joskus taas on pakko mennä vielä syvemmälle. 90-luvun lopulla olimme äänittämässä Giant Robot-yhtyeen ensimmäistä ep:tä ja työn alla oli beatbox-raitaan “joku oudompi soundi”. Päädyimme ajamaan beatboxauksen Schallerin wah/yoy-pedaalin läpi isoon tarkkailukaiuttimeen. Kaiuttimen päällä oli resonoimassa akustinen kitara viritettynä avoimeen sointuun. Kaiutin/kitara-yhdistelmä mikittämällä saatiin aikaan tämä levylle päätynyt puhina. Tai ainakin nämä ainesosat muistan 20 vuotta myöhemmin. Normikeikka.

Piipittävä Iglu

Kaiken rakentelun ja yleisen äänisäätämisen lisäksi olen silloin tällöin tehnyt myös koodausprojekteja. Aikaisemmin nämä ovat olleet Max/MSP tai PureData-pohjaisia, mutta viime aikoina on käynyt myös Arduino-maailma tutuksi.
Sakari Kannosto kasasi viime vuonna Galleria Sculptoriin näyttelyä ja kysäisi olisiko yhteen veistokseen mahdollista rakentaa liikkeeseen tai etäisyyteen reagoiva ääni. Huomasin sanovani “tottakai!” ja menin työhuoneelle ihmettelemään mitä tuli taas luvattua. Lisää kahvia.

Teos johon ääni tuli oli Sakarin Iglu/Igloo joka koostui 36:sta kierrätetystä flatnäytöstä ja 36:sta Raspberry Pi-minitietokoneesta, jotka pyörittivät näytöissä näkyviä videoita.

IMG_8646

Äänilaitteistona toimi 1 kappale “karvalakki” Arduino Uno-alustaa, neljä kappaletta ultraäänipulssilla toimivia etäisyyssensoreita ja kasa piuhoja ja liittimiä. Koska teokseen ei mitään isoja äänenpaineita tarvittu, oli äänentoistona yksinkertaisesti subbarilla varustetut tietokonekaiuttimet.

iglu_proto

Kaunis proto

Nuo sensorit toimivat yksinkertaisesti lähettämällä niiden trig-pinnille lyhyt pulssi mittauksen aloittamiseksi ja tämän jälkeen echo-pinnistä napataan kulunut aika (viive trigger- ja echo-pulssien välissä) eli etäisyys sensorin ja kohteen välillä. Kun etäisyys pienenee, nousee todennäköisyys että Arduino tuottaa ääntä.

Ultrasonic Sensor – HC-SR04

Pelkällä Arduinolla ei kauniisti sanottuna kovin monimutkaista äänisynteesiä saa aikaan, periaatteessa laite kykenee tuottamaan kanttiaaltopiipitystä pwm-ulostuloistaan. Tässä tapauksessa haluttu ääni oli kuitenkin geiger-mittarin tyyppistä “nakutusta” joten äänipuolikin pystyttiin toteuttamaan suoraan samalla Arduinolla ilman ulkoisia äänilähteitä.

Johtuen varmaankin noista kaikista monitoreista ja niiden aiheuttamista häiriöistä sain lopulta kolme sensoria neljästä toimimaan luotettavasti. Luultavasti useampi Arduino sijoitettuna ympäri veistosta ja lyhyemmät piuhavedot olisivat se parempi vaihtoehto. Nuo alustat maksavat halvimmillaan muutaman euron (linkki) joten ihan potentiaalinen vaihtoehto.

Normikeikka.

Sakari Kannosto: Viimeiselle Rannalla 29.1.2018 asti Taidekeskus Mältinrannassa.

Sakari Kannosto: Iglu, Igloo 2017, kierrätysnäytöt, videot, teräs, ääni, 300cm x 150cm x 150cm. Äänet: Teemu Korpipää. Editointi: Omnia koulutuksen Av- ja metalliopiskelijat. Av-opettajat: Ville Markkula, Lasse West. Runko: metalli opettaja: Sakari Lång.

Pink Twins Infinity

infinity-logo_rgb_square400

Pink Twins-duo Juha ja Vesa Vehviläinen ovat tarjonneet muutamankin Normikeikan vuosien varrella. Olen masteroinut kaksikolle mm. kahdeksan tunnin mittaisen audio/video-dvd:n ja 10″ vinyylin jossa on B-puolella 50 päättymätöntä uraa.
Tällä kertaa projektina oli teos “Infinity” ARS 2017-näyttelyyn. Nettiselaimessa pyörivällä Infinity-sivulla kävijät pystyvät tekemään oman miksauksensa Pink Twinsin lähdemateriaalista. Ja siitä päästäänkin tämänkertaiseen haasteeseen: tuo lähdemateriaali pitäisi “masteroida” ja sitä oli yli 300 tuntia. Keitin lisää kahvia.

Äänitöissä on usein kyse ongelmanratkaisusta ja tämä oli täsmälleen sitä. Jos olisin masteroinut tuon määrän audiota edes osapuilleen samalla pieteetillä kuin esimerkiksi levymasterit, menisi siihen oletettavasti kymmeniä työpäiviä. Piti selkeästi keksiä jotain muuta.

pinktwins3
Vaihtoehtoinen lähestymistapa oli tarpeen myös sen takia että sivulla miksataan siis useampi audioraita yhteen. Maksimissaan näitä on samanaikaisesti neljä päällekkäin ja yhdistelmät olisivat täysin satunnaisia. Aloinkin tutkia spektrianalysaattorilla millaisia summautumisia noista yhdistelmistä keskimäärin tulee ja samalla seurailin M/S-tasojen kasautumista.

pinktwins2

Näiden pohjalta sain aikaan masterointiketjun tai “-automaatin” joka mielestäni keskimääräisesti paransi ja selkeytti lopputulosta. Nyt pitikin enää keksiä miten tuo +300 tuntia materiaalia prosessoitaisiin helpoiten ketjun läpi. Onneksi ratkaisu oli lähellä: Reaper-daw:stä löytyi Batch Converter-toiminto jolla voi mm. prosessoida halutun listan äänifileitä au/vst-ketjun läpi.
Audion käsittely hoitui lopulta suoraan Pink Twins-työhuoneella, jonne vain toimitin tuon kasaamani efektiketjun. Todellista etätyöskentelyä. Pari vuorokautta kuulemma meni laskennassa. Normikeikka.

PT-studiolive400

 

Pink Twins Infinity edelleen aktiivisena osoitteessa pinktwinsinfinity.com.

 

 

Quartet Lab ja Black Angels

Joskus vuonna 2012 sain puhelun Pekka Kuusistolta. Nämä olivat usein jännittäviä yhteydenottoja: milloin oli tarjolla yllätyskeikka Tukholmassa “tuossa 18 tunnin kuluttua”, milloin taas Pekka oli saanut idean teoksesta jossa nielaistaan mikrofoni. Ainakin jälkimmäisestä tapauksesta lisää myöhemmin Normikeikka-blogissa…

Tällä kertaa Quartet Lab-jousikvartetti tarvitsi äänimiestä George Crumbin Black Angels-teoksen esittämiseen. Huomasin sanovani kyllä ja elokuussa 2013 löysin itseni Espoon Sellosalista kvartetin harjoituksista.

sellosali
Teoksen tekninen puoli vaati heti hiukan soveltamista. Sävellys oli valmistunut 1970 ja elektroninen toteutus oli mietitty sen ajan tekniikka mielessä. Partituuri neuvoi käyttämään sähköviulua, -alttoa ja -selloa ja vahvistukseksi ehdotettiin kovaäänisiä kitaravahvistimia. Bändi halusi soittaa kuitenkin ehdottomasti omilla tutuilla akustisilla soittimillaan ja muutenkin päätimme hiukan “hifistää” tekniikkapuolta.

stage plan.jpg
Otin kuitenkin hiukan koppia tuosta 60-/70-luvun estetiikasta ja käytin paikoitellen säröjä ja jousikaikumallinnuksia tuomaan soittoon lisää särmää. Death Metal-termein yritin siis olla sekä “tekninen” että “brutaali”.
Koska teos vaati nopeita vaihtoja eri efektimaailmojen välillä, päädyin käyttämään efektointiin tietokonetta ja näin joka osaan pystyi ohjelmoimaan eri kaiku- ja efektiasetukset. Varsinaisesta miksauspöydästä kulki äänikortille eri jousisoittimien ja yhdessä osassa käytettävien viinilasien mikrofonit.
Niin, nuo viinilasit. Pääsenkin lopulta tämänkertaiseen Normikeikka-osioon. Black Angelsin kymmenennessä osassa “God Music” kolme kvartetin jäsentä siirtyy soittamaan viinilaseja ja niiden vahvistaminen osoittautui tämän projektin kovimmaksi pähkinäksi.

god music.jpg
Nuo lasit aiheuttivat jo muutenkin pientä päänvaivaa: koska niitä soitetaan jousilla (2 kpl per soittaja) niiden täytyi olla tukevasti kiinni alustassaan. Lisäksi juuri oikeanlaisten pöytien hankkiminen keikkapaikoille osoittautui haastavaksi. Aikamme laseja erilaisiin pöytiin teippailtuamme rakensin niille omat alustat vanerista johon lasit kiinnitettiin siipimuttereilla ja kumitulpilla. Ja ennen kaikkea sain taas tekosyyn käydä Herttoniemen Mega-Etolassa.

Lasien äänen vahvistaminen oli tosin edelleen ratkaisematta. Periaatteessa sen olisi voinut hoitaa “perinteisillä” mikrofoneilla, mutta ongelmaksi muodostui God Musicissa oleva fortissimo-sellosoolo jota tulvi mikrofoneista enemmän kuin noita laseja. Ehdotinkin jossain vaiheessa jo puolivakavissani lasiosuuden nauhoittamista etukäteen ja soittamista tietokoneelta. Bändi ei innostunut ajatuksesta. Eli takaisin työhuoneelle.

sello ff
Muistin sitten Jarmo Saaren Solu-projektin parissa työskennellessäni Jarmon käyttäneen omassa viinilasisoittimessaan kontaktimikkejä. Ei kun omaa prototyyppiä rakentamaan. Parin kokeilun jälkeen päädyin systeemiin jossa jokaisen lasin (näitä on lavalla siis yhteensä 20) alla oli oma kontaktimikrofoni. Lasit sijaitsivat lavalla kolmessa ryhmässä ja näistä jokaiseen tuli oma esivahvistin johon sen paikan mikrofonit summattiin.
Soundi oli kauniisti sanoen hivenen “mielenkiintoinen” mutta tarpeeksi toimiva ja ennenkaikkea selloton. Viinilasien ääntä myös efektoitiin varsin raskaalla kädellä.

17075984565_d6dd39ae49_o_zps55g0nwtw
Tämä viimeinen versio osoittautui menestykseksi ja toimi hyvin “piuhat kiinni ja menoksi”-pohjalta yhden pitemmän rundin ja muutaman pistokeikan. Itse viinilasit matkasivat yhdessä tavallisessa matkalaukussa vaahtomuovin sisällä. Muistaakseni vain kaksi tai kolme lasia rikkoutui lentomatkoilla. Viinilasisoittimien rakentamiseen ja virittämiseen meni joka ilta sellaiset 45-60 minuuttia ja niitä soitettiin esityksessä muutama minuutti. Normikeikka.

PS. Jos jollain on tietoa teoksen 70-luvun esityksien nauhoituksista niin saa laittaa vinkkiä. Olisi mielenkiintoista kuulla miltä Black Angels on sen aikaisella tekniikalla toteutettuna kuulostanut.

Pekka Saarikorpi ja triggerit

Rumpali ja bodyperkussionisti Pekka Saarikorpi tiedusteli olisiko mahdollista rakentaa “hiukan isompia” midikytkimiä. Työn alla oli tanssiesitys jossa Pekka laukoisi Ableton -tilanteita soittamisen ja tanssimisen lomassa. Idea olisi siis tehdä polkimista hiukan isompia ja kestävämpiä kuin perinteiset jalkakytkimet.

Ehdotin ratkaisuksi kontaktimikitettyjä vanerilevyjä johon tulisi kumimatto päälle ja huopa alle. Huopa toimisi eristeenä mahdollisille lattiaresonansseille ja väärille triggauksille. Nuo levyt olisivat myös erillisiä toisistaan, joten ne voisi levitellä lattialle sopiville etäisyyksille toisistaan, mikä myös helpottaisi yksittäiseen “maaliin” osumista.

piezo

Pietsoelementti

Aluksi suunnittelin käyttäväni kommunikointiin tietokoneen kanssa Leonardo-arduinoa (Leonardon hyvä puoli on että se näkyy suoraan usb-midi-laitteena esim. Abletonissa) mutta onneksi nukuin yön yli ja päätin tarkistaa olisiko pyörä jo keksitty. DDrumilta löytyikin suht edullinen DDTI Trigger Interface joka tekisikin kaiken tarvittavan. Kyseessä on siis suht yksinkertainen laite joka tulkitsee analogisignaaleja usb-midiksi. Laite toimii OSX:n alla ilman ajureita ja kaikki laitteen parametrit ovat säädettävissä suoraan etupaneelista. Lisäksi löytyi mm. crosstalk-säätö virhetriggauksien poistoon. Ja laite sisälsi 99 muistipaikkaa. Kaikki erittäin hyviä ominaisuuksia.

Rakensin ensin parista pietsoelementistä, vanerista ja ruokailualustasta demoversion. Tämä tuntui toimivan tarpeeksi hyvin ja päätimme jatkaa projektia. Levyn aineksiksi hankin 10mm vesivaneria, kumimattoa ja huonekaluhuopaa. Elektroniikaksi tuli sitten noita pietsoelementtejä, audiokaapelia ja liittimet. “Triggausalueen” laajentamiseksi kumimaton alle tulisi joka levyyn neljä elementtiä. Lisäksi rakensin interfacen ja levyjen välille 4-kanavaisen kaapelin kytkentöjä varten. Levypäähän valitsin xlr-liittimet koska silloin kaapeleita pystyisi jatkamaan tarpeen vaatiessa helposti mikkikaapeleilla.

Itse rakentaminen sujuikin sitten ilman ongelmia. Isoin pulma taisi olla tarpeeksi vahvan kontaktiliiman löytäminen kumimaton ja vesivanerin väliin. Eli aika vähällä selvittiin tällä kertaa. Normikeikka.

triggerit

Valmiit triggerit

 

Rehearsing with my new launch controllers, woop woop ❤ #pekkasaarikorpilento

A post shared by Pekka Saarikorpi Lento (@pekkasaarikorpilento) on

Osuma-ensemble, Gérard Grisey ja Le noir de l’étoile

Monipuolinen lyömäsoitintaiteilija Janne Tuomi otti yhteyttä ja tiedusteli tulisinko avustamaan Osuma-ensembleä Musica Nova-festivaaleilla. Esitettävänä olisi Gérard Griseyn järkäle Le noir de l’étoile kuudelle perkussionistille ja ääninauhalle. Lupauduin oitis ja jäin odottelemaan millainen paketti Tampereelta saapuisi. Ranskalainen spektrimusiikki ei varsinaisesti ole ykkösosaamisaluettani joten en tuntenut teosta ennestään.

Lähes 150-sivuinen nuotti saapui oheismateriaaleineen ja aloitin selvittelyn. Selviteltävää riittikin koska kävi pian ilmi että nauhaosuus oli merkitty nuotteihin varsin suurpiirteisesti. Teos oli valmistunut 89-90 ja silloin tuo elektroniikkaosuus oli soitettu adat– ja dat-nauhoilta. Nämä oli myöhemmin siirretty modernimpaan muotoon tietokoneelle.

kasettipieni

Nauhaosuuden perusidea oli kuusi eri klikki- ja ohjeraitaa, yksi jokaiselle perkussionistille. Tämä mahdollistaa monimutkaiset polytempolliset rakenteet, esimerkiksi heti ensimmäisessä osassa on yhtäaikaa käytössä tempot 65, 60, 75, 90, 105 ja 120. DVD:ltä löytyi 2 x 7 ääniraitaa, 6 eri klikkiraitaa sekä yksi raita jossa luettuna pelkät nuottien harjoitusmerkit. Nämä oli jaettu kahteen osaan, luultavasti siitä käytännön syystä ettei adat-nauhan pituus (noin 40 minuuttia) riittänyt koko teoksen mittaiseen klikkiraitaan. Perkussio-osuuksien välissä – ja hiukan päällekkin – teoksessa soi pulsarien säteilystä muokattu ääniraita.

Nuo pulsarinauhoitukset aiheuttivat hiukan salapoliisityötä. Nuotin mukana oli klikkiraitojen lisäksi kaksi aiff-tiedostoa: pulsar_dat.aiff ja texts_dat.aiff. Jälkimmäisessä oli puhuttu alustus kolmella eri kielellä ja ensimmäisessä yli 46 minuuttia pulsariääniä. Nuottiin oli merkitty ainoastaan kaksi paikkaa missä pulsarinauhoitus käynnistetään. Lisää kahvia keittymään.

pulsar

Paketissa tuli myös pdf jossa oli skannaus alkuperäisen datin sisällysluettelosta sekä lisäinformaatiota italiaksi. Tässä vaiheessa kannattanee mainita että nuotti + audio-ohjeistus nauhalla taas oli ranskaksi. En itse puhu kumpaakaan kieltä.  “The dat_pulsar folder contains the stereo audio file extracted from the digital transfer of the master datum, formatted at 44.1 kHz 16 bit. The audiofile time matches that of dat. The dat does not have program number” kertoi google translate ja jatkoin ihmettelyä. Pulsarinauhoituksessa oli ääniä kolmesta eri tähdestä, nuotti puhui vain kahdesta ja kaikki nauhoitukset vaikuttivat olevan aivan liian pitkiä: noin 15 minuuttia per tähti. Grisey itse oli kuollut vuonna 1998 joten säveltäjältäkään ei ollut enää mahdollisuutta kysyä neuvoa.

Löysin onneksi teoksesta pari nauhoitusta ja onnistuin niitä kuuntelemalla selvittämään arvoituksen. Käytössä oli vain kaksi ensimmäistä pulsarinauhoitusta (Vela– ja PSR B0329+54-tähdet) ja molemmat feidattiin pois käsin. Samalla selvisi myös että clicknauhojen jälkimmäinen puolisko pitää pysäyttää erikseen yhdessä kohdassa.

griseynuotti

Esityspaikkana toimi Temppeliaukion kirkko ja Osuma sijoittui – kuten nuotissa ohjeistettiin – yleisön ympärille. Tämä tarkoitti siis kohtuullisen pitkiä kuulokepiuhoja: koko kierros yleisön ympäri oli noin 100 metriä. Kolvasin muutaman adapterin ja linkitin kuuntelut xlr-kaapeleilla. Loppu olikin sitten helppoa: Bright toimitti tekniikan, bändi soitti ilman vahvistusta ja pa-pinoon ajettiin vain nuo edellämainitut pulsariäänet. Normikeikka.

Yleistä: d&b:n pa, 270m mikkikaapelia, läppäri + Focusrite 8in/8out äänikortti + Reaper. Kerrat jolloin aioin vahingossa kirjoittaa “pultsari”: noin 100.

Mikä Normikeikka?

Yksi kollega totesi taannoin “no sinä normikeikalla olisikin jo aika erikoista”. Heitto on palannut usein mieleen tässä vuosien varrella. Vaikka olen varmasti tehnyt oman osani rummutkaksikitaraabassojaparilaulua-keikoista niin kieltämättä nuo työtehtävät ovat usein astetta erikoisempaa laatua. Allekirjoittaneen normikeikkoja.

Sain jokin aikaa sitten idean kirjoitella noista blogia. Osaksi ihan muistelun ilosta ja ehkä näistä on jollekkin myös tulevissa duuneissa apua. Täällä kontaktimikitellään viinilaseja ja niellään mikrofoneja. Tervetuloa.

anastasiaax

Anastasia Ax & Tommi Keränen Taidehallilla 2010. Normikeikka.